Rakastan teini-ikäistä poikaani enemmän kuin ketään muuta. Kunnianarvoisassa melkein 17 vuoden iässä hän on huomaavaisempi ja fiksumpi kuin äitinsä ikinä romantiikan, meikkien ja muodin kyllästäminä teinivuosinaan.
Olen ylpeä ainokaisestani joka päivä. Mutta – johtuen pääasiassa hänen kyltymättömästä ruokahalustaan ja kehittymättömästä etuotsalohkostaan – hän myös saa minut tuon tuosta hulluuden partaalle.
Olisi siksi ollut ihan reilua, jos joku olisi ystävällisesti kertonut etukäteen, mitä on luvassa. Kuten että:
He syövät. Paljon
Muistatko vielä ajan, jolloin opetit vauveliasi kiinteille? Hän söi muutaman pikkuruisen lusikallisen jotain mönjää ja mikä ei päätynyt suuhun, päätyi seinille, pitkin lattioita ja leuan alle viritettyyn kaukaloon. Ruokalaskussa vauvan pöperöt eivät juuri näkyneet.
Noin 13 vuotta myöhemmin löydät itsesi ruokakaupasta joka päivä. Tulet kotiin, lataat jääkaapin täyteen, käännät selkäsi ja – simsalabim! Kolme litraa maitoa, kilo juustoa, limppu, seitsemän banaania, kenno munia ja puoli lehmää. Kaikki on poissa.
Lue myös: Introverttivanhemman selviytymisopas – 9 keinoa lastesi lapsuusvuosista selviämiseen
He kärsivät jonkinlaisesta vakavasta vaikkakin äärimmäisen valikoivasta muistinmenetyksestä
Jotkin asiat jäävät mieleen kerrasta, Kuten viikkorahan määrä ja maksupäivä, suosikkitubettajien nimet ja paikat, joista saa parhaat hampurilaiset.
Sama ei kuitenkaan näytä pätevän asioihin, jotka tyypillisesti liittyvät kotitöihin ja omien jälkien siivoamiseen.
Huolimatta siitä, että olen noin tuhat kertaa näyttänyt pojalleni, missä pyykkikori sijaitsee, hän edelleen tuntuu luulevan, että hänen koko huoneensa on pyykkikori. Jos hän joskus vahingossa muistaa, missä oikea pyykkikori on, hän ei kykene palauttamaan mieleensä, miten sitä käytetään: Sen sijaan, että hän avaisi kannen ja laittaisi vaatteensa korin sisälle, hän laskee ne varovasti kannen päälle. Sama logiikka pätee astioihin ja tiskikoneeseen.
Kolme litraa maitoa, kilo juustoa, limppu, seitsemän banaania, kenno munia ja puoli lehmää. Kaikki on poissa.
He eivät pidä heräämisestä aamuisin
Teinit tarvitsevat paljon unta, mikä on toki ymmärrettävää. Heidän aivonsa kehittyvät vauhdilla ja he omaksuvat valtavasti uusia asioita päivittäin navigoidessaan monimutkaisessa koulun, harrastusten ja kaverisuhteiden viidakossa. Ottaa varmasti voimille.
Kaikesta tästä huolimatta teinit eivät usko järkeviin nukkumaanmenoaikoihin. Varsinkin viikonloppuisin he hilluvat valveilla pikkutunneille – nukkuakseen seuraavana päivänä pitkälle iltapäivään.
Yritän kuitenkin kovasti olla olematta liian ankara. Sen lisäksi, että teinit tarvitsevat paljon unta, heidän sisäinen kellonsa tikittää vähän eri rytmissä kuin meidän muiden, minkä vuoksi heidän saattaa olla vaikea saada unta tai herätä kovin aikaisin.
Jostain syystä poikani luulee, että hänen huoneensa on pyykkikori.
Valmistaudu toistamaan itseäsi (ja toistamaan itseäsi) – ja hyväksymään, että se ei auta mitään
Tätä neuvoa havainnollistaa parhaiten esimerkki.
”Muista pakata uikkarit”, sanoin pojalleni, kun viimeksi teimme lähtöä reissuun.
”Joo, joo”, hän vastasi ja jatkoi pakk… pelaamista tietokoneellaan.
”Muista sitten ne uikkarit”, sanoin hieman myöhemmin ja epäilin, että hän ei ollut pakannut vielä mitään.
”Joo, joo, niinhän mä sanoin”, hän vastasi, hössöttävään äitiinsä hitusen ärsyyntyneenä. Ja jatkoi pelaamista.
”Sitten tosiaan ne uikkarit mukaan”, sanoin korostetun rauhallisesti siinä vaiheessa, kun lähtöön oli 15 minuuttia ja jatkoin: ”Ja jos et ole pakannut, nyt olisi oikein hyvä aika aloittaa.”
”Joo, joo, ei tartte nalkuttaa. Mä tiedän kyllä, mitä mä teen.”
Hieman myöhemmin matkalla juna-asemalle:
”Tulihan ne uikkarit mukaan?”
”Ei.”
Arvaat varmaan, mistä moinen hajamielisyys johtuu. Kyllä vain, asialla on jälleen se raakile etuotsalohko. Ja raakile se on vielä pitkään. Arvioidaan, että otsalohkojen etummaiset osat ovat kypsyneet vasta noin 25-vuotiaana.
Lue myös: Olemme kaikki omalla, ainutlaatuisella tiellämme
Et juurikaan näe heitä
Kaverit – eivät vanhemmat – ovat teinisi tärkein viiteryhmä. Ja niin pitää ollakin.
Vanhemmuuden tavoitteena kun on varmistaa, että lapsi kasvattaa siivet ja tarpeeksi itseluottamusta lentääkseen lopulta pesästään elämään omaa elämäänsä.
Mutta oli kiva olla hetken äiti, joka tiesi kaiken ja jonka kanssa oli hauska seikkailla.
Joudut tunteiden vuoristoradalle
Ensin hän oli hampaaton kaljupää. Sitä seurasivat kaikki ne vuodet, jolloin opeteltiin kävelemään, hiihtämään, pyöräilemään ja lukemaan. Laskettiin mäkeä ja uusia rautahampaita.
Ja nyt – ihan pian aikuinen.
Lapsen itsenäistymisen seuraaminen aiheuttaa käsittämättömän tunteiden sekamelskan ylpeyttä, epäuskoa (mihin ne vuodet katosivat?), iloa ja haikeutta.
Ja aina välillä vähän itkettää.
P.S. Jos haluat näihin tunnelmiin, niihin sinut vie pakahduttavan kaunis Boyhood, jota kuvattiin 12 vuotta. Sinä aikana päähenkilö kasvoi 6-vuotiaasta pikkupojasta 18-vuotiaaksi nuorukaiseksi.
