Jollekulle kallioseinämä on vain iso kivenmurikka. Minulle se on pinta, josta katsovat takaisin lukemattomat kasvot. Puhutaan ilmiöstä nimeltään pareidolia.
Kun olin alle kouluikäinen, kömmin keskellä yötä vanhempieni sänkyyn. Uni ei tullut heti, joten kulutin aikaa katselemalla ympärilleni hämärässä huoneessa. Yhtäkkiä säpsähdin. Yöpöydällä ei enää ollutkaan lamppu vaan sen sijaan minua tuijottivat pöydältä arvoituksellisesti hymyilevät kasvot.
Tuo hämärän hetki on varhaisin muistoni siitä, kuinka näin kasvot jossain, missä niitä ei ollut. Sen koommin olen huomannut näkeväni kasvoja oikeastaan kaikkialla.
Löydän niitä laudan elävästä pinnasta, tuulessa huojuvista puista, muovimaton kuvioista, pilvistä, varjoista, rypistyneestä kankaasta, puurosta. Kaikkialta.
Minun ei koskaan tarvitse houkutella kasvoja esiin. Ne vain ilmestyvät. Joskus kuitenkin leikin tarkoituksella kasvoleikkiä eli yritän löytää niitä eri paikoista mahdollisimman paljon.
Olen kohdannut vaikka minkälaista porukkaa keijukaisista ja koukkunokkaisista ihmisen ja pöllön välimuodoista kruunupäisiin sammakkokuningattariin ja harvahampaisiin vauvoihin. Joskus tuulessa huojuvaan puuhun ilmestyneet kasvot katsovat välillä minuun ja kääntyvät välillä poispäin.
En ollut ajatellut asiaa sen kummemmin, kunnes muutama vuosi sitten minulle selvisi, että kaikki eivät suinkaan näe kasvoja joka paikassa.
Onkohan aivoissani jotain vikaa, ajattelin ohimennen, mutten oikeasti osannut huolestua jostain, jonka ansiosta sain kurkistaa vähän väliä ikään kuin toiseen maailmaan, milloin ikinä niin halusin.
Pareidolia yleisempää naisilla ja neuroottisuuteen taipuvaisilla
Voi olla, että pareidolia on yleisempää naisten kuin miesten keskuudessa. Vuonna 2015 tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että naiset näkevät herkemmin kasvoja siellä, missä niitä ei oikeasti ole. Arvellaan, että asiaan liittyy naisten kyky tunnistaa tunteita miehiä tarkemmin.
Myös neuroottisuuteen taipuvaisten keskuudessa pareidolia on keskimääräistä yleisempää. Tämän arvellaan johtuvan siitä, että neuroottinen ihminen on ylivirittynyt aistimaan uhkia ympäristössään ja”näkee” siksi myös asioita, joita ei ole oikeasti olemassa.
Pareidolia saattaa olla yleisempää myös uskonnollisten ja paranormaaleihin ilmiöihin uskovien ihmisten keskuudessa.
Miksi näemme kasvoja?
Mutta takaisin tärkeään kysymykseen: onko aivoissani jotain vikaa? Ja jos ei, miksi näen kasvoja joka paikassa?
Ennen toden totta ajateltiin, että pareidolia olisi psykoosin oire, mutta sen koommin ajatus on hylätty ja pareidoliaa pidetään täysin normaalina taipumuksena.
“Kasvojen tunnistamisen taito on koodattu aivoihimme ja se on meillä syntymästämme lähtien”, tähtitieteilijä Carl Sagan kirjoittaa vuonna 1995 julkaistussa The Demon-Haunted World -kirjassaan.
Nykyisin ajatellaankin, että pareidolian taustalla on eloonjäämiseen liittyvä tarve tunnistaa nopeasti ihmiskasvot ja erilaiset – niin uhkaavat kuin suojelevat – ilmeet.
Tutustu myös:
Näetkö naamoja 😉
Aina, ja joka paikassa!
Kyllä,lähes päivittäin.