Moni isä ei eron jälkeen enää suostu asettumaan kakkosvanhemmaksi. Isät haluavat olla aktiivisesti mukana lastensa elämässä ja jakaa vastuuta. Vanhemmuutta eron jälkeen on tutkittu Jyväskylän yliopistossa.
Vanhempien ero muuttaa niin vanhemmuutta kuin perheenjäsenten välisiä suhteita. Parhaimmillaan isyydestä tulee eron jälkeen yhä keskeisempi voimavara niin lapselle kuin isälle itselleen.
Aina ei kuitenkaan käy näin, vaan elämän heitellessä myös isän ja lapsen suhde joutuu koetukselle.
Isyys on kiinteä osa modernin miehen identiteettiä
Isyydestä on tullut yhä isompi osa miehen elämää. Monet isät myös löytävät isyytensä halun ja kyvyn vasta eron jälkeen. Kuten eräs isä totesi: ”Nykyään saan olla sellainen isä kuin tahdon.”
Toisaalta osa isistä liukuu lapsen elämän marginaaliin. Erityisesti lasten menettämisen pelko jäytääkin isien mieliä. Tämän vuoksi osa miehistä kunnostautuu isänä eron jälkeen ja suhde lapsiin voi lujittua ja syventyä.
Myös aiemmat tutkimukset osoittavat monien isien kokeneen suhteen lapsiinsa vahvistuvan eron jälkeen.
Useat isät joutuvat eron jälkeen muodostamaan kokonaan uudenlaisen, luottamukseen ja tunneyhteyteen pohjautuvan suhteen lapseen. Joskus syyllisyys, pelko ja epätoivo voivat ottaa ylivallan ja isä perääntyy marginaaliin.
”Toisaalta, vaikka ero heittää isät uuden elämäntilanteen eteen, isyydessä ja arjessa oppiminen myös palkitsee hyvin vahvasti”, dosentti Johanna Terävä Jyväskylän yliopistosta sanoo.
Kuusi yhteisvanhemmuustyyppiä
Tutkimuksen haastatteluaineistossa sekä isät että äidit korostivat yhteisvanhemmuuden ideaalia. Sen ytimessä ovat lapsen etu ja hyvinvointi sekä yhteinen vastuunjako vanhempien kesken.
”Erityisesti kommunikaatioyhteyttä vanhempien välillä korostetaan. Myös avoimuus, joustavuus ja yhteiset sopimukset nimettiin tärkeiksi yhteisvanhemmuuden elementeiksi”, Terävä kertoo.
Haastatteluaineistosta koottiin kaikkiaan kuusi erilaista yhteisvanhemmuustyyppiä: yhteistyökumppanit, sopeutujat, taistelijat, uhrit, vastuunkantajat ja luovuttajat.
Yhteistyökumppaneita ja sopeutujia löytyi sekä äitien että isien joukosta.
Yhteistyökumppanit korostivat molemminpuolista luottamusta, avoimuutta ja kunnioitusta ja sopeutujat toisen hyväksymistä, joustamista, venymistä ja sopeutumista tilanteeseen.
”Tärkeintä on, että lapset eivät joudu kärsimään”, tutkimukseen osallistunut isä totesi.
”Vain kuolleen ruumiini yli” – isien joukossa myös taistelijoita ja uhreja
Taistelijatyyppiset erovanhemmat – joita tässä tutkimuksessa löytyi vain isien keskuudesta – kokevat ajautuneensa eroprosessin aikana kriisiin entisen puolison kanssa.
He kuvasivat tilannettaan muun muassa sotatilaksi: ”Vain kuolleen ruumiini yli.” Tai: ”Rahaa hän vain haluaa.”
Uhri-tyyppejä löytyi niin ikään ainoastaan isien joukosta. Heidän vanhemmuuttaan leimasi passiivisuus, tuen puute ja toivon menettäminen. He kuvasivat tilannettaan muun muassa seuraavasti:
”Jatkuva ikävä, joka saa joka päivä itkemään.”
”En ole koskaan saanut mitään tukea.”
”Elämä menee hukkaan.”
Päävastuu vanhemmuudesta jää usein äidille
Myös eronneilla äideillä havaittiin vain äideille ominaisia tapoja kuvata rooliaan yhteisvanhemmuudessa. Näitä olivat vanhemmuustyypeistä vastuunkantaja ja luovuttaja.
Vastuunkantajat kertoivat, ettei äidin päävastuu muuttunut eron jälkeen. Isä oli edelleen mukana lasten arjessa – joskin äitiä pienemmässä roolissa.
”Aiemminkin mies teki paljon matkatöitä. Olen tottunut huolehtimaan arjesta hyvin pitkälle. Koen, että tietyllä tavalla minulla on vahvempi suhde lapsiin kuin lasten isällä, joten on hyvä, että pystyn kannustamaan ex-kumppania myös tässä isänä”, muuan äiti kertoo.
Luovuttajat olivat jo luopuneet toivosta yhteistyön onnistumisen suhteen. Heillä oli erittäin huonot välit entiseen kumppaniin ja huoli lapsen pärjäämisestä tilanteessa. Äideillä oli kuitenkin hyvä ja toimiva suhde lapsiinsa.
Jyväskylän yliopiston dosentti Johanna Terävän ja dosentti Marja Leena Böökin Vanhemmuus eron jälkeen -tutkimushankkeen aineisto on kerätty yhteistyössä Ensi- ja turvakotien liiton kanssa. Hankkeeseen haastateltiin yhteensä 38 eronnutta vanhempaa.
Lähde: Jyväskylän yliopisto
Artikkelin kuva: Kelli McClintock / Unsplash
