Laihuushäiriö eli anoreksia nervosa on ennen kaikkea nuorten naisten sairaus – tietyt piirteet altistavat

Laihuushäiriö eli anoreksia nervosa -nimellä tunnettu syömishäiriö puhkeaa tavallisimmin nuoruusiän alussa tai keskellä nuoruusikää ja usein laihdutuskuurin tai jonkin stressaavan elämäntapahtuman jälkeen. 

Laihuushäiriön ensimmäiset merkit näkyvät ulospäin nuoren muuttuvana käytöksenä, mutta se voi olla niin vaivihkaista ja ehkä jopa alussa myönteiseksi muutokseksi tulkittavaa, että läheisten mielissä hälytyskellot eivät välttämättä ala heti soida: 

Nuori alkaa liikkua enemmän ja näyttää siltä, että hän alkaa syödä terveellisemmin kuin ennen, paino alkaa pudota pikkuhiljaa ja koulussakin saattaa mennä erityisen hyvin. 

Liian vähäisen syömisen ja usein myös laksatiivien käytön seurauksena fyysiset muutokset alkavat tulla näkyvämmiksi ja vakavammiksi: Verenpaine laskee ja sydämen lyöntitiheys harvenee, iho kuivuu, kynnet lohkeilevat, hiukset harvenevat, luun tiheys pienenee, hormonitoiminta häiriintyy, anemiaa, munuaisongelmia ja ummetusta saattaa esiintyä, oksentaminen tuhoaa hammaskiillettä, ruumiinlämpö laskee jne. 

Kaikki käyttäytymisenkään muutokset eivät ole positiivisia. Sairastunut saattaa alkaa eristäytyä muista ihmisistä ja hänen elämäänsä alkavat ohjata tarkat itse laaditut säännöt ja pakonomainen ylenpalttinen urheileminen ja liikunta. Uupumis- ja hyperaktiivisuusjaksot vuorottelevat ja unettomuus voi vaivata. 

Arvioidaan, että laihuushäiriön elinaikanaan sairastaa jopa noin 5 prosenttia suomalaisnaisista. Miehiä laihuushäiriön vuoksi hoidossa olevista on vain 5–10 prosenttia. 

Laihuushäiriön oireet ja diagnosointi

Laihuushäiriödiagnoosissa on eurooppalaisen ja myös Suomessa mielenterveyden häiriöissä käytössä olevan ICD-10-tautiluokituksen mukaan täytyttävä seuraavat kriteerit: 

1. Potilaan paino on vähintään 15 prosenttia pienempi kuin pituuden mukainen keskipaino, 
2. painonlaskun taustalla on potilaan itsensä aiheuttamat syyt (syömättömyys, liikunta, ulostuslääkkeet yms.), 
3. ruumiinkuva on häiriintynyt ja alipainosta huolimatta nuori pelkää lihomista, 
4. tytöillä vähintään kolmet kuukautiset ovat jääneet pois (jos kuukautiset ovat ehtineet alkaa) ja pojilla seksuaalinen mielenkiinto on laskenut ja
5. toistuvia ylensyömisjaksoja ja pakonomaista syömisen tarvetta ei esiinny samalla tavalla kuin ahmimishäiriössä. 

Yhdysvalloissa käytettävässä mielenterveyden häiriöiden DSM-5-luokitusjärjestelmässä anoreksian diagnostiset kriteerit poikkeavat joiltain osin eurooppalaisista: 

DSM-5:ssä laihuushäiriö jaetaan kahteen alatyyppiin, restriktiiviseen ja bulimiseen, alipainolle ei anneta tarkkaa raja-arvoa, kuukautisten puuttumista, painofobiaa ja kehonkuvan vääristymistä ei edellytetä ja lisäksi laihuushäiriö on jaettu neljään vakavuustasoon painoindeksin perusteella. 

Laihuushäiriö ei useinkaan tule yksin, mikä voi tehdä sen diagnosoimisesta vaikeaa. Esimerkiksi masennuksen ja laihuushäiriön välillä on vahva yhteys niin, että tutkimusten mukaan laihuushäiriö saattaa aiheuttaa masennusta ja toisaalta laihuushäiriötä saattaa edeltää masennus. 

Laihtuminen saattaa seurata myös masennusta, sillä usein kiinnostus ruokaankin – kuten moneen asiaan elämässä – hupenee. Toisaalta on myös somaattisia sairauksia, joihin voi liittyä samankaltaisia oireita kuin laihuushäiriöön, joten niiden mahdollisuus täytyy epävarmoissa tapauksissa sulkea pois. 

Diagnosointia ei varmasti helpota sekään, että sairastunut itse saattaa kiivaasti kiistää sairastuneensa tai keksiä oudoksi muuttuneelle käyttäytymiselleen ja oireilleen ”järkeviä” selityksiä. 

Mistä laihuushäiriö johtuu? 

Jos maallikolta kysyttäisiin, veikkaanpa, että suosituin vastaus saattaisi olla, että anoreksian takaa löytyvät yleiset länsimaiset kauneusihanteet, joiden mukaan hoikkuus nähdään monesti onnellisuuden ja ylipäätään elämässä menestymisen ehtona tai avaimena. 

Osatotuus tässä vastauksessa tosiaan piilee – sosiokultuurisen ympäristön merkitys on pystytty osoittamaan monissa tutkimuksissa. Epärealistiset ihanteet varmasti ainakin osittain ovat saaneet aikaan sen, että peräti yli 80 prosenttia nuorista naisista sanoo olevansa tyytymättömiä painoonsa. 

Tyttöjen kokemat ulkonäköpaineet ovat perinteisesti olleet suuremmat kuin poikien, mutta ero tyttöjen ja poikien välillä on kuluneiden parin vuosikymmenen aikana pienentynyt. 

Toinen yleinen arkituntumaan perustuvat vastaus saattaisi olla, että laihuushäiriö on kiltin perfektionistin tapa yrittää elää täydellisesti ja virheettömästi. 

Ajatellaan siis, että on piirteitä, jotka altistavat laihuushäiriön puhkeamiselle – ja se on ihan totta: Perfektionismi, ylikriittisyys itseä kohtaan, ahdistuneisuus, pakko-oireisuus ja huono itsetunto ovat kaikki syömishäiriöille altistavia tekijöitä.  

Lisäksi on psykodynaamisia teorioita, joiden mukaan syömishäiriö olisi yksilön tapa saada oma elämä omaan hallintaan, koska kasvuperheessä tuo hallinta oli lapselta otettu pois ja aiemmin perheen vaikutusta (hallitseva äiti, vetäytyvä isä) muutenkin on pidetty olennaisena laihuushäiriön synnyssä. 

Tukea psykodynaamisille teorioille on kuitenkin vain vähän ja nykyisin ajatellaan myös, että edellä kuvatut perheen ominaisuudet voivat olla myös laihuushäiriön seurausta eikä toisin päin. 

Toisaalta tiedetään, että varhaiset kokemukset hoivasta tai sen puutteesta sekä ensisijaisen hoivaajan ja lapsen välinen vuorovaikutus vaikuttavat läpi kasvuvuosien siihen, millaisin keinoin ihminen oppii hallitsemaan ahdistustaan. 

Laihuushäiriöille on löydetty edellä mainittujen lisäksi lukuisia muita altistavia tekijöitä, jotka luonnollisesti menevät monin paikoin päällekkäin ja limittäin toistensa kanssa: Perinnölliset tekijät, sikiöaikaiset tapahtumat ja ennenaikaisuus, vaikeat elämäntapahtumat kasvuvuosina, tietyt somaattiset sairaudet ja laukaisevana tekijänä ainakin laihdutus. 

Lisäksi laihuushäiriön ja autismikirjon välillä on yhteys: Autismikirjon ihmisten keskuudessa laihuushäiriö (kuten myös muut syömishäiriöt) ovat yleisempiä kuin väestössä keskimäärin. 

Yhdysvalloissa altistumista on pohdittu myös etnisen taustan, kulttuurien välisten erojen ja sosioekonomisen aseman näkökulmista. 

Miten laihuushäiriötä hoidetaan?

Laihuushäiriön hoidossa on hoidettava sekä nääntynyttä kehoa että sairastunutta mieltä. Missä järjestyksessä lähdetään liikkeelle, riippuu siitä, kuinka pahasti aliravittu potilas on: Jos sairaus on vienyt jo äärirajoille ja heikko fyysinen kunto uhkaa henkeä, silloin ensimmäinen looginen askel ovat toimet ihmishengen pelastamiseksi. 

Akuutin tilanteen jälkeen on olennaista, että laihuushäiriön somaattinen ja psykiatrinen hoito kulkevat rinta rinnan, sillä nälkiintynyt mieli on kaventunut – sairaus vaikuttaa ajatteluun ja tunteisiin – eikä potilas siksi ole välttämättä erityisen vastaanottavainen psykoterapeuttiselle hoidolle. 

Jos yksi perheenjäsen on sairastunut laihuushäiriöön, sairaus vaikuttaa koko perheeseen. Siksi perhe ei voi pestä käsiään hoidosta vaan sen on hyvä osallistua siihen aktiivisesti ja eri tavoin. Sanotaan jopa, että perheen osallistuminen on aivan keskeistä laihuushäiriöön sairastuneen hoidossa, sillä laihuushäiriöön voi liittyä ongelmallisia perheen sisäisiä ristiriitoja ja ongelmia vuorovaikutuksessa. 

Hoidon tavoitteena onkin tukea myös vanhempia ja antaa heille tietoa sairaudesta tässä vaikeassa tilanteessa ja haastavassa tehtävässä laihuushäiriöön sairastuneen lapsensa tukena.  Kaikki tuki ja apu tulee tarpeeseen, sillä tilanne on vanhemmille varmasti erittäin turhauttava ja raskas. 

Laihuushäiriön hoidossa psykoterapiamuodolla ei hoidon tuloksellisuuden näkökulmasta ole niinkään väliä, vaan keskeistä on potilaan ja häntä hoitavan terapeutin välinen luottamus. 

Psyykenlääkkeillä saatetaan hoitaa laihuushäiriöön liittyviä oireita, kuten esimerkiksi ateriointitilanteiden nostattamaa ahdistusta, mutta ei niinkään itse sairauden ydinoireita, sillä niihin lääkehoito ei yksinkertaisesti juurikaan toimi.