Kävi niin, että synnyin introvertiksi. Koska maailma on kuitenkin ekstroverttien temmellyskenttä, olen enimmäkseen käyttäytynyt kuin paraskin ekstrovertti myös itse.
Ekstroverttiyden teeskenteleminen on mahdollista, koska – onneksi – olemme paljon muutakin kuin perimämme, mutta myös koska ainakin välillä on tuntunut, että muuta vaihtoehtoa ei ole, jos mielin pärjätä. Pakon, tai kuvittelemansa pakon, edessä ihminen päätyy tekemään kaikenlaista.
Odottamaton uravalinta
Kävipä aikoinaan vielä niin, että itselleni edelleen käsittämättömästä syystä päädyin kaikista maailman aineista lukemaan puheviestintää. Puhe. Viestintää. Liekö taustalla sama logiikka, jonka lopputulemana moni pidättyväinen introvertti ryhtyy näyttelijäksi. Tiedä häntä.
Joka tapauksessa alavalintani johti siihen, että päädyin tekemään, no, viestinnän töitä. Eli olemaan jotakuinkin koko ajan ja monilla eri tavoin tekemisissä toisten ihmisten kanssa.
Vuorovaikutusövereistä humisevaan metsään
Olen valmistumiseni jälkeen ollut työelämässä reilusti yli 20 vuotta ja suurin piirtein saman ajan olen ollut työpäivien jälkeen ihan poikki.
Toki välillä syynä on ollut suuri työmäärä ja mitä muuta hankalaa työelämä eteen tuo, mutta useimmiten väsähtämiseni taustalla on ollut yksinkertaisesti ihmisähky. Sellaisen jälkeen introvertti ei halua mitään muuta kiihkeämmin kuin hiljaisen huoneen tai humisevan metsän.
Minun ei ole pakko pinnistellä toisten mielestä tärkeiden asioiden eteen, jos niillä ei ole merkitystä minulle. Niin se vain on.
Itsensä ylittämistä omilla ehdoilla
Vaikka nyt tulenkin ulos introverttikaapista henkseleitäni paukutellen (siinä määrin, kun introvertit koskaan paukuttelevat henkseleitään ja ihan kuin tämä minua tunteville ihmisille olisi varsinaisesti mikään yllätys), en halua tehdä introverttiydestäni itselleni ansaa tai lokeroa, jonne katoan joka kerta, kun uusi ja tuntematon arveluttaa.
Mutta itselleni aion vastedes pysyä uskollisena niin, että suostun koettelemaan introverttikuplani rajoja vain ja ainoastaan sellaisissa haasteissa, jotka palvelevat ydintehtävääni eli työtä tärkeiksi kokemieni asioiden eteen.
Minun ei ole pakko pinnistellä toisten mielestä tärkeiden asioiden eteen, jos niillä ei ole merkitystä minulle. Niin se vain on.
Vuosikymmeniä jatkuneen pinnistelemisen jälkeen tämä on valtavan suuri henkilökohtainen oivallus ja niin kirkas ja kaunis ajatus, etten voi kuin ihmetellä, miksi näin yksinkertaisen asian tajuamiseen meni melkein puoli vuosisataa. Että introverttiyttä vastaan taistelemisen sijaan saan siirtyä sen leiriin, samalle puolelle, ja lähteä uteliaana kulkemaan minne ikinä uusi tieni minut vie.
Kiitos kuluneiden viikkojen oivalluksista:
Linus Jonkman
Susan Cain
Liisa Keltikangas-Järvinen: Hyvät tyypit – Temperamentti ja työelämä
Brian Little
